Brunontytön kennel 20 vuotta

Kennelnimi Brunontytön on hyväksytty kohta 20 vuotta sitten. Vietämme siis kesäkuun 11 päivä kennelin 20 -vuotis syntymäpäivää. Toinen merkittävä asia tälle vuodelle on se, että on kulunut juurikin 40 vuotta ensikontakteistani karkeakarvaiseen saksanseisojaan. Heräsi ajatus miettiä, mitä tässä 20 vuoden aikana onkaan ehtinyt tapahtua?

Isäni Brunon ollessa aktiivi ajokoiramies, aistin ajoittain seisojaharrastuksen alkuaikoina isästä jopa pientä pettymystä siitä, ettei minusta tullutkaan intohimoista ajokoiranaista. Isäni ansiota kuitenkin ehdottomasti on se, että tämä harrastus; koirat ja metsästys on minuun juurrutettu! Parempia eväitä ja elämyksiä on vaikea kuvitella isän tyttärelleen pystyvän harrastussaralle antamaan! Olen saanut lapsuudessa kokea luonnossa, koirien parissa ja metsästyksen parissa isäni, edesmenneen velipoikani Jupen ja Seitamaan Mikon kanssa jotain sellaista, mikä kantaa ja antaa voimaa läpi elämän.

Pienestä tytöstä saakka olen saanut seurata karkeakarvaisen saksanseisojien eri yksilöitä ja näin jälkeenpäin ajateltuna ihastuminen rotuun selittyy varmaan jollain henkipuolelle liittyvällä jutulla, johon vastausta on edes turha hakea. Seitamaan Mikon nuoruus – ja myöhempien aktiivivuosien seisojainnostus ja koirien uskomaton toiminta pikku tytön silmissä vuosi toisensa jälkeen, kaikki iloisella huumorilla & positiivisuudella höystettynä, ovat varmasti yksi tärkein seikka liekin syttymiseen tälle rodulle. Sen huumorin liekin ja hyväntuulisuuden toivon syttyvän uudelleen enemmän nykyisessä koiraharrastuksen kiemuroissa.

Kun sain ensimmäisen oman karkeakarvaisen saksanseisojan, Kiehisen Fanni-Huldan, oli sydämeni ja sieluni lopullisesti myyty oman koiran kautta tälle rodulle. Kiitos Toivo ja Sirkka Myllysaarelle Kiehisen Kenneliin tästä upeasta koirasta. Heitä sain myös varsin paljon lisää tietoa rotuun, kouluttamiseen ja harrastukseen liittyen.

Harrastuksen vuosien kulumisen varjopuolia on se, että jonkun koiran hienouden, sen parhaat puolet huomaat vasta sitten kun olet sen koiran menettänyt. Lohdutuksekseni olen saanut kuulla samaa myäs muilta harrastajilta.

Kahdenkymmenen vuoden aikana kasvatustyöhän liittyvälle matkalle on sattunut uskomaton määrä ilon aiheita, ihania uusia ihmisiä, iso määrä oppia, katsantokannan muuttamista, yhteistyötä, huikeita reissuja aihepiirin ympärillä jne. Pettymyksiltäkään ei ole vältytty, mutta niistä keskusteleminen ja asioiden pohtiminen niin kasvattien omistajien kuin kasvattajatuttavien kanssa on antanut asioille vuosien saatoissa järkevämmät mittasuhteet.

Joskus aiemmin jopa syvästi liikutuin oman koiran tai kasvattini menestyksestä, saattaa niin käydä tänä päivänäkin, mutta nykyään liikutun herkemmin vaikka tilanteesta, jossa täydellä sydämellä intoa ja rakkautta puhkuen, etukäteistyö huolella tehtynä metsästäjäperhe hakee vaikka lähtötilanteisesti ”näyttelyssä nollan koiran” luovutuspäivänä itselleen. Se tuo valtavan ilon ja ahaa -elämyksen siitä, että he hakevat koiran, ystävän, metsästyskumppanin, eivät ”meriittikonetta” tai välinettä oman menestymiseen. Siitä ei luovuta, jos siitä ei tule ”sertikone”, tai sen mahdollisuus tulla KVA:ksi tai jalostuskoiraksi tökkää toisella vuodella. Vuosien varrella jalostuksellisia pettymyksiäkin on oppinut ymmärtämään ja sietämään paremmin. Ja kun on kohdannut & ymmärtänyt lopullisesti sen todellisuuden, että oikeasti sitä ”rotumääritelmäraamattuun” kirjattua täydellisyyttä ei voi edes tavoitella, johtuen siitä että olemme tekemisissä elävän olennon kanssa, on se tuonut uusia ulottuvuuksia pitää oma pää tietyissä itselle tärkeissä kasvatusperiaatteissa. Monet iloiset tapahtumat, IHMISET, oivallukset ja pieneltä tuntuvat asiat ovat kääntäneet matkan varrella sattuneet pettymykset osittain suureksi voimaksi. Omat koirat ja niihin liittyvät harrastus ovat antaneet uskomattoman voimavaran elämäämme ja irtautumismahdollisuuden ikävimmistä asioista edes hetkeksi meitä kohdanneina vaikeina aikoina. Vaikeuksien kautta koiran ja tämä koko touhun syvin ajatus on auennut lopullisesti. Nykyään itselle kasvattajana riittää, että saan olla tekemisissä samanhenkisten ihmisten kanssa, kun jaksaa ja muistaa yrittää parhaansa ja halu pysyä mm. kasvattien omistajien tukena niin myötä kuin vastamäessä säilyy.

Edellä mainituista ”tunne ja henkimaailman” jutuistani huolimatta, olen ehdottomasti sitä mieltä, että kasvatustyön oltava tavoitteellista, sen on perustuttava ainakin riittävissä määrin olemassa oleviin faktoihin, mittareihin ja siinä on nojattava niihin peruspilareihin millä kasvatustyössä olisi nykykäytännän mukaan parhaiten mahdollisuus onnistua. Tavoitteenamme on ollut alusta saakka riistaintoinen ja terve saksanseisoja. Riistainnon ja terveystavoitteen lisäksi kasvatustyön tarkentavina johtolankoina ovat olleet: metsästykseen mahdollisimman hyvin soveltuva karvapeite – koiran keskikokoisuus ilman minkään osa-alueen liioittelua ja laukkaava vaivaton pitkäkestoiseen rasitukseen ja vaikeisiinkin olosuhteisiin soveltuva kestävä rakenne

Vaikka kasvattimme eivät ole välttämättä olleet näyttelyiden kehäkunkkuja, koen kasvattien käyttökestävyyden, käyttöiän ja terveyden osalta koe onnistuneeni kohtuullisesti myös koirien ulkomuodossa. Itse en peilaa kovin raskaalla vakaumuksella onnistumisiani käyttökoiran ulkomuotoon näyttelymenestyksen kautta. Saksalainen landseeraus rodusta ”käytän kautta näyttöön” on minusta varsin hyvä pohja välillä kovaankin fyysiseen työhän joutuvan käyttökoiran jalostuksessa ja siihen suuntaan mielestäni rotua pitää viedä edelleen.

Käyttöpuolellakin ovat koirien luontaiset ominaisuudet olleet jalostusvalintojen puntaroinnin ykkössijalla, muiden numeraalisten koemeriittien (esim. AVO1, tai KVA) ollessa, jos ei sivuseikka, niin toisarvoinen ominaisuuksiin ja koiran kokonaisuuteen peilaten. Ominaisuudet periytyvät, koetulokset eivät. Hyvillä ominaisuuksilla varustettu koira menestyy metsästyksen lisäksi myös koekentillä, jos siihen koemenestyksen kokonaisuuteen on hyvien ominaisuuksien lisäksi se 75% asiassa kunnossa. Tällä 75% lla tarkoitan ohjaajaa. Katson, että ohjaajan osuus koemenestykseen on noin 75% luokkaa. Arvosteltaviin perinnöllisiksi katsottuihin ominaisuuksiin pystyy ohjaaja vaikuttamaan joko suoritusta parantavaan tai huonontavaan suuntaan kenties noin 40% verran. Tämä on seikka, joka voi tehdä seisovan koiran jalostamisen joitakin muita metsästysrotuja haasteellisemmaksi. Olemme tekemisessä nimenomaan koulutettavan metsästysrodun kanssa, jolloin ominaisuuksien puntaroinnin luotettavuus ei välttämättä ole perimätiedoltaan vertailukelpoinen joidenkin muiden metsästysrotujen kanssa.

Innokkaana kennelharrastajana en missään nimessä tarkoita edellä kirjoittamallani väheksyväni näyttely -tai koekäyntejä tai niistä saavutettua menestymistä. Arvostan niitä suuresti, ja ne ovat tarpeellisia, tekevät tästä harrastuksesta varsin mielenkiintoisen. Jalostusvalinnoissa niiden merkitys peittyy omassa puntaroinnissa kokonaisuuteen, terveyden, kestävyyden ja koiran henkisten ominaisuuksien jalkoihin varsin helposti, mutta en ohita niitä olkaa kohauttamalla, vaan pyrin katsomaan koiraa tuloksen takaa. Näitä tärkeitä jalostuksessa tarvittavia tietoja ominaisuuksista ei olisi saatavissa ilman kokeita ja näyttelyitä. Ilman niitä olisin todella vajavaisten tietojen armoilla. Kannustan mielelläni myös kasvattejani koe ja näyttelykentille juurikin tästä syystä. Saan olla onnellinen siitä, että tätä tarvittavaa halua osallistua varsinkin koepuolelle on löytynyt kasvattajien omistajilta aivan mukavalla prosentilla.

Kasvatusurallani olen tehnyt myös jalostusvalintoja, jotka ovat aiheuttaneet kenties jopa paheksuntaa, tai vähintäänkin kummastusta. Kasvattajan tulee näitä kuulleessaan kaikesta huolimatta luottaa omaan intuitioon ja nahan tulee olla sen verran paksu, että ei anna näiden arvostelujen lannistaa ja kääntää kelkkaa sinne mihin oikeasti ole itse pyrkimässä. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta riitelykaveria on näissä hommissa vaikea minusta saada, vaikka joku on ehkä joskus sitä jopa tietoisesti yrittänyt. Jokaisella saa olla omia mielipiteitä ja tämän harrastuksen pitää olla mielekästä touhua, johon riitely minusta ei todellakaan kuulu. Totean tällä hetkellä käsillä olevan tietoon peilaten, että onneksi olen välissä luottanut intuitiooni – ehkäpä juuri niistä paheksuntaa aiheutuneista yhdistelmistä on syntynyt ainakin muutamia niitä erityisen hyviä metsästyskoiria.

KASVATUSTYäN ALKUVUOSISTA TäHäN PäIVääN

Ensimmäiseksi seisovaksi lintukoiraksi otin pienimänsterinseisojan. Vuonna 1996 syntyi ensimmäinen seisojapentue, pieni mynsterinseisojapentue, maailmaan. Sen hetkiseen tasoon peilaten pentueeseen syntyi monta hyvää käyttökoiraa, kokeissakin niitä palkituksi tuli. Pentueen edelleen jalostaminen tökkäsi epilepsiaan, jota rodussa tuohon aikaan aika yleisesti käsitykseni mukaan esiintyi. Kaksi pentueen koiraa sairastui epilepsiaan. Ennen näiden epi- tapausten tietoon tuloa kahta pentueen urosta käytettiin jalostukseen, ja niidenkin jälkeläisissä esiintyi epileptisiä koiria. Tarina oli siltä osin jalostuksellisesti minusta taputeltu päätökseen. Sen verran vahvasti tuo vika pentueeseen & niiden jälkeläisiin tuli, etten katsonut mitään järkeä sitä enää jatkaa. Aloittelevalle kasvattajalle henkinen oppikoulu ”pettymys nro 1” täytyi pureksia ja käsitellä asia osallisten kanssa olemassa olevin kokemuspohjin. Alkuperäinen lapsuuden haave karkeakarvaisesesta saksanseisojasta voimistui tämän kautta vain lisää.

Vuosina 2002-2015 olemme kasvattaneet 8 karkeakarvaista saksanseisoja pentuetta, yhteensä 71 koiraa. Lisäksi tänä keväänä syntyi I-pentue, jossa 8 pentua. Toteutuneita karkeakarvaisten saksanseisojapentueita on siis tällä hetkellä maailmassa 9 kpl, viimeisimmät pennut nyt reilun 3 kk ikäsiä. Kkss kasvatusvuosina on kennelistämme syntynyt maailman 0,64 pentuetta/ vuosi. Viime vuosina useampien pentueiden kasvatuksen ovat mahdollistaneet yhteistyöpentueet mm. tuontinarttujen omistajien kautta. Todella antoisaa ja opettavaa, että tällaista yhteistyötä olemme saaneet tehdä.

Tuontiverien kautta olemme halunneet olla mukana virkistämässä yleisesti rodun geneettistä jatkumoa myös Suomessa. Tuontiverien käyttää ei ole rajoitettu oman kennelnimen alle tai muutoin omittu tai haalittu niiden osalta onnistumisen mahdollisuuksia pelkästään itselle. On ollut mukava huomata, kuinka useat kasvattajat ja harrastajat ovat myötäeläneet asiassa niin ilot kuin surut kanssamme. Iloistakin jalostusrintamalla on päästy joistakin tuontiveristä nauttimaan yhdessä useamman kasvattajan voimin, mikä on meille kaikille rikkaus. Olen aiemmissakin kirjoituksissa tuonut julki, että terveiden ja jalostuskelpoisten aidosti uusien verien saaminen ei ole itsestään selvyys. Kaikissa maissa painitaan samoissa hyveissä ja paheissa myös meidän rodun kohdalla. Henkilökohtaisesti kannustan kuitenkin kaikkia asiasta kiinnostuneita perehtymään asiaan, ja matkustelemaan rodun parissa vaikkapa eri maiden kokeisiin ja kenneltapahtumiin, luomaan yhteyksiä yhdessä; matkailu avartaa ja jotain oppia jää käteen, vaikkei aina punainen lanka löytyisikään helposti. Tieto – taitoa ja innostusta asian eteen tarvittaisiin laajalla sektorilla ja yhteistyä on tässäkin asiassa voimaa. Henkilökohtaisesti on vuosien varrelta Ruotsin, Tanskan ja Saksan koereissuilta, näyttelyistä, katselmuksista ja kennelvierailuilta tarttunut mukaan jonkin verran tietoa. Olen kuitenkin pannut merkille, että todellisuus siitä, mitä kukin linja todella pitää sisällään, selviää vasta siinä vaiheessa, kun tuontiveriä päästään käyttämään ja näkemään uusien verien jälkeläisiä & jälkeläisten jälkeläisiä omin silmin täällä Suomessa. Matka onnistumisten kokemuksiin voi olla joskus pitkä ja kivinen, vaatii intohimoa ja hieman sitä kuuluisaa hulluuttakin.

KARKEAKARVAISTEN SAKSANSEISOJIEN KASVATUKSESTA LUKUINA

Terveys

Koska kasvatustyö on kulminoitunut lopulta vahvasti omalta tuntuvaan ja rakastamaani rotuun, karkeakarvaiseen saksanseisojaan, analysoin hieman tarkemmin kuluneita vuosia peilaten kasvatustyötä myös lukuina nimenomaan karkeakarvaisen saksanseisojan kautta.

Tämä lukujen kautta omaan kasvatustyöhän paneutuminen olikin yllättävän mielenkiintoinen juttu. Kasvatus ei todellakaan ole yksistään tilastotiedettä, mutta asian avaaminen sen kautta avaa monessa kohtaa sellaista tietoa, minkä kokonaisuutta ei välttämättä hahmota vuosien varrella ilman pidempää pohdintaa. Tähän juttuun ryhdyttyäni tuli henkilökohtaisesti mietittyä kukin kasvattamansa ja omistamansa koirayksilö ja eri pentue aika tyhjentävästi läpi.

Aloitan kasvatustyön lukujen purkamisen vikoja tarkastellen. Jotta loppuun saadaan parempi mieli, positiivisemmalta tuntuvat luvut vikojen jälkeen. Asian julkituominen tässäkin yhteydessä olkoon jatkumoa sille, että olen julkaissut kasvateissa todetut terveydelliset ja rotumääritelmän mukaiset nollaavat viat kotisivuilla pentueittain koirakohtaisesti. Se on työkalu itselle kasvatukseen ja sen kautta tieto on avoimesti myös pentua harkitsevan ja muidenkin harrastajien saatavilla. Asiat julkisesti esiin kirjaamalla, niitä ei voi sivuttaa tai unohtaa.. Tämän tyylin kautta myäs suhteellisuudentaju ja asioiden käsittely on minulle henkilökohtaisesti helpompaa. Avoimuudesta ei myöskään ole tullut vielä yhtään asian negatiivista puolta mieleen. Kotisivuiltani www.brunontyton.com ”Kasvatit” valikon alta löytyy siis kunkin pentueen tiedot. Eri pentueiden koiriin pääset klikkaamalla viereisiä pentuekohtaisia valikkoja. Sivuilta pääset tarkastelemaan pentueiden yksilöiden koirakohtaisia tietoja; mm. koe ja näyttelytuloksia, sekä tutkitut että omistajien kasvattajalle ilmoittamat terveyteen liittyvät seikat. ”Perusterve” maininnan annan koiralle, joka on täyttänyt 2 vuotta, edellytyksenä, että koira on pysynyt perusterveenä. Perusterve merkintä luonnollisesti muuttuu, jos sairauksia ilmenee.

Rotumme Pevisaan kuuluu vain lonkkakuvausraja-arvo B. Koiranetin kasvattajalistauksen kautta löytyvän lonkkakuvaustilaston mukaan kuvausikäisistä kasvateistamme on lonkkakuvattu 28/55 yksilöä. Tilasto on jo laskenut mukaan 1 vuoden täyttäneen F pentueen. Käytännässä vuoden 2015 pentueita ei vielä ole alettu kuvata, vaan koirien annetaan varttua lähemmäs 1,5 vuoden ikää. Tällä hetkellä tilanne näyttää hyvältä; vuoden 2015 kevään kasvateista ei ole kuulunut terveyshuolia, mutta kun muistamme että mukana viime kevään pentueissa on paljon uusia veriä, joiden luustoista tai muusta terveydestä ei ole kovinkaan paljon saataville tarkkaa historia tai tilastotietoa, voimme vain toivoa, että kuvauksissakaan ei esiinny mitään hälyttävää, joka uhkaisi näiden nuorten koirien metsästyskoirana toimimista.

Todellinen lonkkakuvaus% kasvateillamme on tällä hetkellä oikeasti kuvausikäisistä koirista 68% rodun kuvausaktiivisuuden ollessa samalla tarkasteluajanjaksolla (2002-2015) 30%. Tuo saavuttavamme kuvausaktiivisuus 68% on minusta hyvä, yli tuplaten rodun kuvausaktiivisuuden, mutta parempaan olisi edelleen mahdollisuus. Tämä vaatii meidän kasvattajien taholta nuorten pentueiden omistajien aktivointia asian puolesta. Metästäjienkin kannattaa muistaa, että heidän kortensa kekoon kantaminen asiassa antaa myös heille paremmin tietoa seuraavan koiran hankkimista varten, kun mahdollisimman monen koiran terveys on tiedyiltä osin tutkittu.

Kun kevään 2015 pennut nuoren ikänsä puolesta lasketaan pois lonkkakuvaustilastosta on Brunontytön realistisesti kuvausikäisistä koirista on ollut (suluissa rodun prosentit samalla aikajaksolla):

A -lonkkaisia 65% (rodun keskiarvo samalla aikajaksolla 54%)

B -lonkkaisia 25% (rodun keskiarvo samalla aikajaksolla 33%)

C -lonkkaisia 10% (rodun keskiarvo samalla aikajaksolla 10%)

D -lonkkaisia 0% (rodun keskiarvo samalla aikajaksolla 2%)

E -lonkkaisia 0% (rodun keskiarvo samalla aikajaksolla 0%)

Kyynärnivelet eivät kuulu vielä rodun Pevisaan, mutta 13 kpl (30%) kuvausikäisistä kasvateistamme on kuvattu ja kaikkien kuvattujen tulos on ollut tähän saakka 0/0 (100%).

Kasvateistani todetuista terveyspuolen ongelmista olen tähän laatinut alle listan kuvaamaan tämän hetkistä tilannetta 71 kasvattamani koiran kohdalla. Listassa on ensin mainittu sairaus, sairastumisikä, miten vika on todettu, ja kuinka monta kasvattia on ko. vikaa omannut, lopuksi suluissa kuinka monta % kasvateista on ko. vikaa omannut. Listaan on merkitty Kennelliiton koiranet -tietokannan kuolinsyytilastosta yleisimmät kkss todetut kuolinsyyt.

*Pahanlaatuinen nisäkasvain, 10 v., eläinlääkärin toteama 1 kpl (1,4%)

*Luusto ja nivelsairaudet, n. 2 v., Kennelliiton lausunto C- lonkasta 3 kpl (4,2%)

*Immunologinen sairaus, myosiitti, 8v., eläinlääkärin toteama 1 kpl (1,4%)

*Silmäsairaus; kyynelnesteen tuotannon vähyys, 3v., eläinlääkärin toteama 1 kpl (1,4%)

*Hermostollinen sairaus, epilepsia tms 0 kpl (0%)

*Vatsalaukun kiertymä 0 kpl (0%)

*Sydänvika, hengityselinten sairaudet 0 kpl (0%)

*Kilpirauhasen vajaatoiminta, 8 v., eläinlääkärin toteama 1 kpl (1,4%)

TODETTUJA TERVEYDELLISIä VIKOJA YHTEENSä 7 kpl (9,8%)

Listaan voisi vielä lisätä yhden koiran murtumatutkinnan sivulöydäksenä todetun olkanivelen pinnan epätasaisuuden; ei irtopaloja, ei vaivaa koiraa mitenkään. Tähän väliin voinemme todeta, että mitä kaikkea vikoja koiristamme löytyisikään/ olisi löytynyt, jos ne eivät olisi perusterveitä, ja niitä lähdettäisiin nykymenetelmillä tutkimaan.

Listan prosentteihin on siis laskettu mukaan ne kliinisesti terveet koirat (s.2002-2015), joilla ei ole ilmennyt vikoja ja/tai niitä on havaittu ja/tai tarvinnut alkaa tutkia, koska koiria ei ole vaivannut mikään. Listaan on laskettu mukaan terveydellisiksi vioiksi tapaukset, mitkä ovat lääkärin tai Kennelliiton lausunnossa viaksi todettuja (mm. C lonkka), vaikka ne eivät välttämättä ole varsinaisesti koiraa edes vaivannut.

Tutkimalla mm. rotumme luusto-ongelmiin liittyviä lukuja/ tapauksia selviää, että jos C- lonkat, 1-kyynärät, ocd -irtopalat, selkäsairaudet jne. lasketaan mukaan luustovikoihin, rotumme luustovikaprosentti mahtaa kivuta herkästi jopa 20%:iin, mikä on kyllä suuntauksena huolestuttava, ja jonka eteen meidän kannattaa tehdä yhdessä työtä. Uusien verien genetiikan tuomat mahdolliset yllätykset siltä osin ei helpota asiaa, ennenkuin tietoa on saatavilla täällä koirista enemmän.

Nuorin terveysongelmiin menehtynyt kasvatti (myosiitti) on ollut siis 8 -vuotias. Loput, joilla havaittuja/ tutkittuja terveydellisiä vikoja on, ovat kaikki eläneet jahtikoirana yli 10-vuotiaaksi. Yhdellä C-lonkkaisella koiralla alkoivat lonkkanivelet vaivata noin 8 vuoden iässä, ja se tarvitsi vaivaan kipulääkitystä. Yksilä eli yli kuitenkin 11 vuotiaaksi. Metsästyskoiralle tarvittava terveydenlaatu on siis toteutunut todella isolla prosentilla. Tässä kohtaa havahtuu siihen positiivseen seikkaan, että meillä on käsissä keskimäärin varsin terve rotu metästyskäyttään!

Miellämme välillä, ymmärrettävistäkin syistä, metsästyskoiran hyväksi terveydeksi jalostuskoiran terveyskriteerit. Näinhän asia ei kuitenkaan ole, vaikka mielellämme jokainen sen umpiterveen huippukoiran jonka jalostusindeksit kohoavat pilviin, kanssa metsällä kulkisimmekin. Oma kuva rodun terveystilanteesta on edelleen positiivinen. Leväperäisyyteen ja ”jessittelyyn” ei toki ole varaa. Tämänhetkisen, alleviivattuna tämänhetkisen, kasvattiemme terveystilanteen esiintuominen on lähinnä pohdintaa itselle, mutta kenties avartavaa myös muille asiasta kiinnostuneille.

Kuolleiden Brunontytön kasvattien keski-ikä on tällä hetkellä 10,3 vuotta.

A pennut täyttävät pian 14 vuotta, ja niistä viimeisimmät ovat lähteneet autuaimmille jahtimaille tälle suvelle.

B pennut täyttävät pian 12 vuotta ja niistä on tietojeni mukaan hengissä vielä 5/9 koiraa.

C pennut tulevat pian 9 vuoden ikään ja kaikki hengissä, eikä tiedossa olevia henkeä uhkaavia vaivoja ole.

Nämä kolme vanhinta pentuetta ja niissä hengissä olevat yksilöt tulevat nostamaan Brunontytön koirien keski-ikää, ellei nuoremmista pentueista sitten ala karsiutumaan väkeä ennen aikojaan. Nuoria kasvatteja on tällä hetkellä paljon, joten voimme vain heittää nöyrän toiveen yläkertaan että kaikki menee hyvin ja että tämänhetkinen terveystaso pysyisi edes ennallaan. ”Pelätään pahinta ja toivotaan parasta” -lause sopii tähän kohtaan mielestäni valtavan hyvin – tässä hetkessä koen olleeni kasvatustyössä terveyden osalta onnekas. Eräs pentua tiedusteleva kysyi tänä keväänä tarkasti rodun ja kasvattamieni koirien terveysasioista ja erityisen tarkasti muutamista rodussamme ilmenneistä ongelmista onko niitä yksilöitä kasvattamissani karkeakarvaisissa seisojissa ollut; sain vastata ”ei ole ollut”, mutta jatkoin samaan hengen vetoon ”mutta on pantu tilaukseen” – nimittäin monen sairauden päivä vielä 100%:sen varmasti koittaa, jos aikoo koirien kasvatusta jatkaa. Tosin sydämestäni toivon, että näin ei kävisi, mutta kasvattajana en voi luvata tuleville pentueille sen enempää terveyttä kuin kukaan mukaan.

Luonne

Luonteen osalta kasvattamani koirat läpikäydessä olen laskenut, että luonteenpiirteiltään vähintäänkin noin 5-7 koiraa ovat omanneet sellaisia negatiiviseksi koettuja piirteitä (dominanssi toisia koiria kohtaan, vahtiminen, eroahdistus tai ääntely), jotka ovat tavalla tai toisella hankaloittaneet tai vaivanneet jossain määrin omistajiensa arkipäivää. En ole käyttäytymistieteiden asiantuntija, mutta varovaisesti voisin arvioida, että tuon määrän allekirjoitan omien, omistajien ja kokeneiden harrastajien tekemien havaintojen perusteella. Tietojeni mukaan yhdenkään koiran luonteen piirteet eivät ole kuitenkaan haitanneet niiden varsinaista metsästyskäyttöä.

Luonneasioista on keskusteltu rodun muidenkin harrastajien, koirien omistajien ja myös kerhon toimihenkilöiden kanssa vuosien saatossa useita kertoja. Useasti puolustelemme koirien negatiivisia luonteenpiirteitä ja kaadamme niitä mielellämme ohjaajien osaamattomuuden piikkiin. Välillä taas haukumme koiran käytästä tai luonnetta, näkemättä sitä, onko ohjaajan ja koiran välinen kemia/ yhteistyösillä tasolla kun vahvatahtoisella metsästyskoiralla ja sen ohjaajan välillä tulisi olla. Koiran luonne on myäs yksilökysymys – samasta pentueestakin voi löytyä monenlaista. Tähän väliin sopii hyvin lause; ”tämä rotu ei ole leikkikalu, vaikka se pääsääntöisesti omaa sosiaalisen, avoimen, reippaan mutta sympaattisen ja perheelleen uskollisen luonteen”. Ohjaajan osuus koiran käyttäytymisessä on iso tekijä, mutta ei todellakaan anna selitystä kaikille ongelmille. Ohjaajan ja koiran kemian kohtaamattomuus tai arkielämän huolta aiheuttavat luonteen piirteet ovat vieläkin herkästi terveysongelmien ohella ”vaiettua tavaraa” koiramaailmassa.

Rotumme historiassa on käytetty useita koirarotuja, ja rotuun on jalostettu terävyyttä mm. petotyöskentelyä varten. Metsästysmuodot, mihin karkeakarvainen saksanseisoja on jalostettu, vaativat voimakasta sinnikkyyttä, korkeaa viettitasoa, saalisviettiä ja itsenäisyyttä toimia/ tehdä ratkaisuja vaativissakin tilanteissa. Genetiiikan pyörteissä ei ole ihme, etteikä geenit pyärittele välissä tilannetta sellaiseksi, että terävyys ja viettisyys eivät välttämättä aina kulje käsi kädessä hermorakenteen kanssa tai terävyys ei ilmene pelkästään siinä paikassa, missä sen toivoisimme ilmenevän. Luonteen osalta myäs ihmisten käsitys hyvästä hermorakenteesta tai vaivattomasta kotikoirasta saattavat poiketa suurestikin toisistaan. Rotumääritelmän luonnekuvauksesta saamme jokainen kuitenkin käsityksen helposti siitä, millaiseen koiraan meidän tulisi pyrkiä. Yhteiskunnan muuttumisen myätä tuntuu, että paine muuttaa myäs metsästyskoirien luonnetta pehmeämpään tai muutoin helpompaan suuntaan, lisääntyy. Tästä voitaneen vääntää kättä pidemmälläkin kaavalla, mutta herkästi voisin nykykäsityksellä todeta, että mukavuudenhaluisille harvakseltaan metsästäville, nimenomaan metsästyskoulutuksesta ”ei niin innostuneille” henkiläille, olisi tarjolla muita, ehkä keskimäärin helpommin sointuvampia rotuja kaveriksi niille muutamille jahtipäivälle mitä vuodessa kertyy?

Henkilökohtaisesti olen kuitenkin miettinyt, onko metsästysominaisuudet koirissamme jo niin korkealla tasolla, että on mahdollisuus panostaa vieläkin enemmän luoteisiin? Mitkä ovat ne toimet joilla asiassa edettäisiin yhdessä oikeaan suuntaan? Tiedämme kukin antaa tuohon monta hyvää vastausta, mutta saavutammeko 100% sti erinomaisen tason koirien perusluonteisiin, vai onko tässäkin kohtaa hyväksyttävä, että täydellisyyden saavuttaminen on mahdotonta? Oli tai ei, on tavoitteellisuus luonteen puolellakin kasvatuksessa oltava. Tähtiajatus henkilökohtaisesti karkeakarvaisen saksanseisojan kohdalla on edelleen se, että arka tai liian pehmeä sen ei saisi olla!

Mihin tasoon voi olla tyytyväinen?

Asia mikä näitä lukuja arvioidessa kuitenkin mietityttää, on se, että osaanko/ pystynkö peilaamaan näitä ongelmia rodun keskiarvoon luotettavasti? Olenko kasvattanut enemmän ”luonnevikaisia” koiria kun mikä on rodun keskiarvo? Osaanko puolueettomasti ajatella/ arvioida, mikä on riittävän hyvä taso terveydessä tai ulkomuodossa, saatikka käyttöominaisuuksissa?

Omien kasvattien luonteen heikkouksia taulukoidessa sain todeta, että niistä jossain määrin ongelmallista yksilöistä on suurin osa käynyt kokeissa tai näyttelyissä, eikä luonteen heikkous ole näkynyt siellä millään tavalla. Tuo ei tosin ole uutinen kenellekään aktiivikoiraihmiselle. Näinhän se on, että luonteen negatiiviset piirteet näkyvät eniten arkielämässä. Luotettavaa tilastointia rodussa ilmenevistä sairauksista ja luonteen heikkouksista ei siis ole yleisellä tasolla saatavilla. Tämä on sinänsä hyvin erikoista – teemme hurjan työmäärän Kennelmaailmassa monen asian suhteen, ja paljon on tapahtunut kehitystä, mutta näiden terveysasioiden ja luonteiden arvioinnin luotettava käsittely ja asioiden kehittyminen pakkaa junnaamaan paikallaan. Meillä on todella hyvät tilastot Saksanseisojakerhon ja Kennelliiton tietokannan kautta metsästysominaisuuksista, ulkomuodosta ja Pevisaan kuuluvista vioista. Koska kokonaisuutta ajatellen nämä tietokannoista saatavilla olevat luotettavat tilastoinnit ovat vain korsi heinäsuovassa, ei pelkästään niihin nojaten voi kukaan edes ajatella kasvatustyätä tekevänsä. Puskaradio taas ei ole luotettava väline koiramaailmassakaan – sen kaltaisilla jutuilla totuuksina leikkiminen ei ole rakentavaa missään kohtaan, se jos mikä on tullut selväksi vuosien varrella. Herätän mielelläni aina vain uudelleen keskustelun siitä, miten tuohon asiaan pääsisimme pureutumaan avoimella ja rakentavalla mielellä yksissä tuumin? Milloin voimme olla avoimia, saamatta siitä lokaa niskaamme? Milloin jonkun epäonnesta ei löytyisi niistä iloitsevia? Milloin kaikkien kuluttajien, eli koiraa hankkivien tietoisuus on sillä tasolla että kaikki kasvattajat uskaltaisivat avata asiat täysin avoimeksi tulematta iäksi leimatuksi tietyn vian kasvattajaksi?

Niin tai näin, niin jos ei koiraihminen, niin ei mikään, ole hyvä löytämään vikoja asiassa kun asiassa. Milloinkahan voi sanoa, että voi olla aidosti tyytyväinen? Todennäköisesti on kuitenkin niin, että kaikilla parannettavaa löytyy aina! Tyytyväisyys saa odottaa itseään – ehkä osa viehätyksestä perustuu kasvatustyössä juurikin tähän seikkaan!

Kodinvaihtajia kasvateissamme on ollut tähän saakka vain kolme kappaletta ja kodinvaihdot ovat tehty yhteistyössä alkuperäisten ja uusien omistajien kanssa. Siinäkin osoitus, että kasvattimme ovat päässeet koteihin joissa koiranhankinta on ollut tarkkaan etukäteen mietitty asia.

Kokonaisuutta miettiessäni havahduin vielä seikkaan, että yksikään kasvattini ei ole kuollut tapaturmaisesti – mikä onni siinäkin meitä ja pentujen omistajia on kohdannut! Kiitokset myös kasvattien omistajille tässäkin kohtaa koirien hyvästä huolenpidosta, vaikkei hyvä huolenpitokaan aina estä tapaturmaa jos se on tullakseen. Jotta terveys -ja luonne puolen analysointi ei saisi jälleen liiallisia mittasuhteita, lupaan päättä tältä erää niiden analysoinnin aiheesta tähän.

Metsästysominaisuudet

Aikoinani sivuilleni kirjaamani tavoite metsästysominaisuuksista liene toteutunut, silloin kirjoitin ”Millaisia koiria minä haluan kasvattaa? Sellaisia koiria, joilla on edellytykset tulla hyväksi metsästyskoiraksi. En halua tinkiä koiran riistainnosta – haluan karkkarin olevan innokas ja iloinen kaikessa metsästykseen liittyvässä tekemisessään. Haluan sen luonteen olevan avoimen ja sellaisen, että se mahdollistaa kouluttamisen. Terveys ja luonne ovat perusta koko koiran elämän kaarelle. Riistainto ja luonne, mielummin molempia ennemmän, kuin liian vähän. Arvostamieni ominaisuuksien; laajan haun, varhaiskypsyyden, väsymättömän riistainnon myötä, vastuu millainen koirasta tulee, jää enemmän ohjaajalle. Tämän vuoksi on syytä tässä yhteydessä kertoa, että kasvattamani koirat eivät välttämättä ole helpoimmasta päästä lajissaan. Haluan, että ominaisuudet ovat sellaisia, että kouluttaminen on enemmän muokkausta oikeaan suuntaan ja jarruttelemista kuin tuputtamista ja työntämistä.”

Metästysominaisuuksien yksi luotettava mittarointi liene koekäyntien kautta saadut tiedot ominaisuuksista ja niiden ohella koetulokset:

*Kilpailuikäisistä kasvateista kokeissa on käynyt 75%.

*Palkitsemisprosentti kokeissa startanneiden osalta on ollut 75%.

*Kokeissa startanneista kasvateista n. 61 % koirista on tullut palkituksi nuorten luokassa.

*Vuosien varrella on saatu 55 kpl koeiän saavuttaneen koiran joukosta hörpätä konjakkia lukuisten (10kpl) VOI-luokkaan nousseiden koirien kunniaksi, ja käyttövaliojuhlia on saatu juhlia kolme (3) kertaa.

Koeaktiivisuuteen ja tulostasoon voinee olla kohtuullisen tyytyväinen, koska koetulos vaatii aina koiran ominaisuuksien lisäksi ohjaajalta koulutusintoa ja lisäksi halua uhrata metsästyspäiviä koiran kokeissa esittämiseen. Metsästysominaisuuksien mittarina metsästäjiltä saatu palaute on yksi parhaimmista mittareita jalostustyön onnistumisen pohtimisen taustaksi. Koetulostason ohella niiden asioiden läpikäyminen niin myönteistä kun kielteistä palautetta saadessa, on otettava vakavasti. Kiitos kasvatin omistajat teille aktiivusuudesta!!!

Ulkomuoto

Kasvateistamme 71 kpl on 8 kpl (11%) omannut/omaavat rotumääritelmän mukaan nollaavan vian ulkomuodossaan. Purentaviat tulivat sinänsä hieman yllätyksenä, vaikka niiden olemassa olosta rodussa on tietoa ollut. Olin päässyt tuudittautumaan kenties liian kauan (19 vuotta) ilman ko. onlgemia. Lathaar -pennut ovat eittämättä seurausta pitää kiinni peittävästä, rungonmukaisesta ja tiukasta runkokarvasta, jonka koen itse parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi metsästyksen kannalta. Niidenkin putkahtaminen kasvatteihin kesti 19 vuotta. Rotumme valmistuminen valmiiksi karva osalta antaa yhtä odottaa itseään. Mitä tuo mukanaan ”partageenitutkimuksen” tulokset jos sitä alamme käyttämään oikeasti jalostuksessa siten, että takaamme kaikille yksilöille parran. Kaventaako se liiaksi geenipoolia? Montako luonteensa ja metsästysominaisuuksiensa puolesta erinomaista koiraa jää käyttämättä jos sitä aletaan käyttää yleisemmin? Tekeekö se yleensäkään asiaa niin autuaaksi, että partageenitestiä käyttämällä saavutamme metsästyskoiralle enemmän kuin menetämme? äkkipäätä lankean tässä valossa ja tiedon määrässä mitä käsillä on sille kannalle, että tervettä ja järkevää jalostustyötä ei voi perustaa rotumme kohdalla ko. nyanssin varaan menettämättä siinä jotain minkä takaisin saaminen voi myöhemmin olla jopa mahdotonta. Asia on kuitenkin vakavassa harkinnassa jalostukseen käytettävien yksiläiden testaamisen osalta jatkossa.

Vaikka Brunontytän kasvatustyössä on viime vuosina käytetty paljon uusia veriä, Brunontytön kennelin koirissa on edelleen korkeintaan keskikokoisen, selvästi pienemmän kuin suuremman koiratyypin leima. Välillä tuntuu, että luuston saaminen järeämmäksi on houkutellut, mutta toisaalta tuntunut, että pienemmässä koossa ja kevyessä rakenteessa on ollut myös plussapuolensa ainakin kestävyyteen ja ketteryyteen – liekä pienessä koossa ainakin osasyy myös vakavampien luustollisten kasvuhäiriöongelmien välttymisessä? Jos näin on, on syytä pyrkiä jatkamaan kultaisella keskitiellä. Joku kenties ajattelee toisin , ja arvostan sitä. Saksassa hiljattain vieraillessani useammassa kennelissä, vahvistui käsitykseni siitä, että myäs rodun kotimaassa on jokaisella kennelillä oma näkemys ja johtolanka oman näkäisestään & oloisesta rotunsa mieluisasta edustajasta – ja myös siellä karkeakarvainen saksanseisoja kantaa edelleen voimakkaasti heterogeenisen (ts. ”sekarotuinen”) rodun leimaa. Koen että näin tulee ja voi olla myös meillä Suomessa. Antakaamme siltä osin kaikkien kukkien kukkia…

Aikuisiän saavuttaniesta kasvateistamme on tähän mennessä yli 70% koirista arvioittanut ulkomuotonsa näyttelyssä. Näissä aikuisikäisissä vuonna 2002-2013 syntyneissä ei ole omien tutkimuksien mukaan ollut lainkaan nollaavia vikoja (kylläkin 1 x tasapurenta, jonka itse luokittelen lähes nollaavaksi viaksi vaikkei rotumääritelmä niin sanokaan).

KoiraNetin listaa läpikäydessä näyttelyissä käyneistä:

*yksi koira oli arvioitu laatumaininnalla H (3%)

*loput koirat EH (30%) tai ERI (67%)

*Noin 46% näyttelykäyneistä koirista on saavuttanut SA tason

*sertin koiria 9 kpl, joista kolme koiraa on saavuttanut MVA arvon

Pitäisiköhän tässä kohtaa vaikka osin leikin varjolla sanoa, että tulosten valossa tilanne ulkomuodon suhteen ei näytä lainkaan niin pahalta kun mitä se todellisuudessa on :D. Tottapuhuen, ehkä rodun monivivahteisuudestakin johtuen, ei koiran ulkomuodon arviointia voi jalostuksellisesti jättää muutamien näyttelykäyntien varaan. Liike, liikkuminen, kestävyys, karvoituksen suojaavuus ja monet muut seikat selviävät kehäarvostelujen tukeksi tai kataa ne, muissa yhteyksissä, maastossa.

Ulkomuodollisesti, jos ei ole tullut suistutusta eikä menestystä suurissa näyttelykehissä, ei ole säästytty siltäkään, kuinka jalostus voi mennä kunnollakin metsään esimerkiksi pentueeseen sattuneiden hylkäävien ulkomuotovirheiden osalta. Sekin on kasvattajan uralla saatu kokea ja todeta saattaa, että syyllistä on turha tästäkään asiasta enempiä alkaa etsimään. Genetiikka osaa näyttää harmaita alueitaan joskus voimalla.

Terve, riistaintoinen ja vaikeissakin olosuhteissa pärjäävä karkeakarvainen saksanseisoja ja kestävään rakenteeseen pyrkiminen tulee olemaan tavoitteemme osaltamme myös jatkossa. Eri yhdistelmissä voidaan jatkossakin pyrkiä tavoittelemaan erilaista koiratyyppiä erilaisiin jahtimuotoihin. Se, miltä osin näihin tavoitteesiin on mahdollista päästä jatkossa, on arvioitava uudelleen vaikka 10 vuoden päästä uudelleen. Etukäteen sitä on täysin mahdotonta tietää. Nautitaan onnistumisista aina kun siihen on mahdollisuus.

Kiitos teille kaikille harrastusystäville näistä vuosista koirankasvatuksen ja siihen liittyvän harrastuksen parissa. Lämmin kiitos isälle, että teit minusta metsästyskoiraharrastajan ja Mikko Seitamaalle siitä, että teit minusta juuri karkeakarvaisen saksanseisojajharrastajan! Erityiskiitos kasvattieni omistajille ja kasvatuksessa yhteistyössä jalostusvalintoja ja pentueita yhteistyässä tehneille ystäville! Ilman teitä nämä vuodet eivät olisi olleet näin antoisia!

Henkiläkohtainen intohimo lajiin ei ole hiipunut pätkääkään – kenties hieman muuttanut muotoaan!

Kesäkuussa 2016, Iloista kesää ja odotuksen alla olevaa jahtikautta kaikille toivottaen

Memmu & Brunontytän Kennelin väki