Viimeinen tiedotus
On jo viides jahtipäivä peräjälkeen.
Laukauksen jälkeen hetken päästä tunturimaaston kummun takaa ilmestyy tuttu näky. Ruskea koira riekko suussa hellällä otteella sitä minulle kantaen, vaikka luulin ampuneeni ohi.
”Voi mahdoton, kuinka hieno taas olit, irti.”
Seurasit pää jalkani päällä tyytyväisellä ilmeellä ja odotit osuuttasi riekosta, sen sait, sait tietenkin.
Riekko jahtiliivin taskuun ja ase käteen, ja olit taas sekunnissa eri mielentilassa, valmis lähtemään.
Sanoin; ”kyllä kai tämä päivä taitaa olla nyt täysi”.
Pyörähdit innokkaana lenkin edessäni, istuit täynnä tarmoa eteeni, katsot silmiini anoen, suuret korvat telakoituna niin terhakkaaksi, kun sellaiset dumbot koira vaan onnistuu telakoimaan;
”Joko saan mennä, minä kyllä löydän niitä sinulle lisää”.
”Minä uskon ja tiedän, että varmasti löytäisit. Käpsytellään silti nyt vaan autolle, jatketaan huomenna, meillä on kyllä aikaa”.
Juokset ympäri minua häntä heiluen yrittäen vimmatusti näyttää jatkamaan matkaamme menosuuntaan, tuuleen;
”Tuolla niitä vielä on, minä vielä haluan, kyllä minä jaksan, ja minä vielä haluan tehdä töitä Memmu sinulle.”
”No mennään sitten vielä pieni pätkä.”
Saan ihailla rauhassa upeaa hakuasi kadotessasi lopulta kauas kummun taakse nenä tuulta peilaten. Saan ihailla maisemia rauhassa luottaen, että sinä hoidat hommasi.
Tunturimaaston kummun takaa ilmestyy jälleen tuttu näky, ruskea koira juoksee vauhdilla häntää vimmatusti heiluttaen luokseni. Näen jo juoksutyylistä, hännästä, koko olemuksesta pitkän matkan päästä, mitä sinulla on mielessä. On ihan joutilasta edes kysellä ”onko siellä tipuja” mutta kysynpä silti ja sinä vastaat juoksemalla innokkaasti rinkiä edessäni, ottaen lopulta kontaktia silmiini ja päästät partaisesta sympaattisesta kuonostasi vastauksen innokkaan äänen kera ”viuh viuh”. Se tarkoittaa ehdottomasti, 100%sti, että vastaus kysymykseeni on ”no on on tipuja, tule nyt äkkiä Memmu, mennään”.
Lähden perääsi, ja tunne tapahtumassarjassa on joka ikinen kerta yhtä sykähdyttävä. Ja joka ikinen kerta siinä matkalla ehdin ajatella kuinka huippu tyyppi sinä olet ja kuinka suurta nautintoa ja iloa sinä minulle tuotat!
Herään vaimeaan ”viuh viuh” ääneen 29.11.2022 klo 6.08. Se ei ole samanlainen, kun tunturissa. Nousen ylös katsomaan – kysyn heti onko joku hätänä, vastaat vaatimattomasti häntää yhä heiluttaen ”viuh viuh” eli on on.
Olen sekunneissa vaatteissa ja olemme matkalla. Istut kuten ennenkin pää auton selkänojalla kiltisti. Matkalla ajattelen kuinka tärkeä, huippu tyyppi, paras jahtikaveri, ja mitä ihanin perhekoira sinä olet!
Pääsimme nopeasti päämäärään, eläinlääkärin. Menet sinne rinnallani häntä heiluen, käyttäydyt siellä kiltisti, kuten aina, odottaen sen pienen hetken mitä odottamaan jouduimme. Minun rintaa puristaa ja mahassa on möykky. En halua näyttää sitä sinulle. Pidät päätä polvellani samalla tavalla, kun riekosta palkintoa odottaessasi. Katsot silmiini, nuolaiset naamaani ja heilutat häntää ennen toimenpidehuoneeseen menoa; ”ei tässä ole mitään hätää”.
Samalla siinä sovimme, että tulen pian hakemaan sinut kotiin. Tältä tiedotukselta emme palanneet enää yhdessä. Se repii sielua.
Suuret tassusi ei ole enää tervehtimässä portilla meitä. Koirahuoneen luukku ei kolahda töistä tullessamme. Sisällä petisi on tyhjä. Muskalla ei ole kenen viereen, kylkeen, kainaloon, kosketukseen voisi hiissautua nukkumaan.
Et ole istumassa sohvatuolilla odottamassa rapsutuksia ja lipaisemassa Miinaa naamasta.
Saunalla ei ole enää samaa määrää tassuja lämmityskaverina.
Joka ikisessä hetkessä on meillä nyt tyhjää – sinun mentäviä suuria aukkoja.
Olit siellä tunturissa oikeassa – seuraavaa päivää ei voi tietää, pitää mennä aina kun voi – nauttia siitä hetkestä mitä on.
Aamukahvilla 5.12.2022, tietämättä mitä tässä kirjoitan, Miina soittelee aamupalansa jälkeen pianoa. Ari lämmittää uunia, välillä lauleskellen Miinan soiton mukana; Blowin’ In The Windiä ja Myrskyluodon Maijaa – joka päättyy sanoihin:
”Puhe turhaa on ja lause tarpeeton
Mies aavistaa liikkeet herkän mielen kun nousee aamu
joka miehen matkaan saa
Katse saattamaan jää
Vielä tyyni on sää
Vielä tyyni on sää”
Pyyhin ja peittelen kyyneleitä. Menen pukemaan päälle metsästysvaatteet. Metsä on minun kirkkoni.
Jäätyneen suuren suoalueen lumen pintaan ei enää piirry pitkien luoviesi tassunjälkiä. Ystäväni sanat kuvaa tilannetta, olen kuin osa minusta olisi amputoitu pois.
Muska hakee vimmatusti ja laajemmin, kun koskaan aiemmin. Kuin tietäen, että joutuu paikkaamaan ja tekemään sinunkin työt. Se löytää kahdesti riekot seisontaan, ammun kunniaa sinulle. Se hoitaa vielä 3 teertä seisontaan, en saa niistä yhtäkään alas. Samoin kävi usein sinun kanssa ja annoit aina anteeksi, häntä heiluen totesit vain; ”ei hätää, etsin niitä sinulle kyllä lisää”.
Anna vielä anteeksi virhearvioni. Maanantai-illan lenkillä mitä nielit, minun se olisi pitänyt hoitaa heti pois sisältäsi.
Kiitos, että olit kanssamme, olit rakas, tärkeä, kultakimpale, sinnikäs ja kestävä huippu jahtikaveri – ainutlaatuinen!
Meillä on hurja määrä lämpimiä, tunnerikkaita, hauskoja hetkiä arjessa. Toimit hienosti esimerkkinä nuoremmille koirille. Järjestelemiäsi jahtielämyksiä on iso repullinen muisteltavana.
Voi mahdoton kuinka hieno olit.
Kaksi vihellystä ei tuo sinua enää meidän luo. Pilli on nostettu käyttövaliotaulusi päälle.
